-Sunnuntaimietteitä-
Tänään on tyypillinen sunnuntai – kirkkoa, lukemista, kirjoittamista, syömistä, kirkkoa, lukemista, kirjoittamista, syömistä, kirkkoa ja nukkumaan. Välillä sataa ja välillä paistaa, joka määrittää taas sen, olenko riippumatossa vai huoneessani, kuten tällä hetkellä. En usein käytä hyttyssavuja mutta nyt oli pakko sytyttää yksi, kun hyttyset iskivät niin kovalla voimalla. Sateisina päivinä niitä on aina runsaasti, täyden kuun aikaan vähemmän. Nyt pitäisi olla kuiva kausi, mutta sateet ovat jatkuneet – hyvä niin, koska silloin riittää juoma- ja pesuvettä.
Täällä ei ole sinänsä mitään uutta raportoitavaa. Opetus sujuu entiseen malliin ja elämä muuten samanlaista kuin aina. Nyt olen tosin alkanut ymmärtää niitä edellisiä vapaaehtoisia jotka sanoivat elämän olevan välillä vaikeaa ja vuoristoratamaista – välillä lasken päiviä lähtöön ja välillä mietin, miten voin ikinä lähteä. Viime aikoina on alkanut kyllästyttää modernien mukavuuksien kuten ruokakaupan ja internetin puute. Söin purkkitonnikalaa ja riisiä koko viime viikon aamiaista lukuun ottamatta (kaurapuuroa) ja tänään olin uskomattoman iloinen, kun jotkut miehet olivat tuoneet tuoretta kalaa ja hummeria (niin hyvää). Tiedän toki, ettei tonnikala ja riisi todellakaan ole pahimmasta päästä ja useimmat ihmiset maailmassa syövät yksipuolista ja yksitoikkoista ruokaa koko elämänsä ajan. Silti, oli kivaa kun tänään oli tauko – huomenna jaksan taas tonnikalaa..
Paljon vakavampi ja vaikeammin ylitettävä vaikeus (pitäisi varmaan sanoa ”haaste” mutta se tuntuu aina kiertoilmaukselta) on ollut nähdä, minkälaista väkivaltaa perheissä käytetään täällä. Tämä saari on niin pieni ja elämää eletään niin paljon ulkona, ja itsekin asun paikallisen perheen luona, niin näen paljon ihmisten ”yksityis”elämää. Omat käsitykseni väkivallan tarpeellisuudesta, hyödyllisyydestä ja vääryydestä poikkeavat niin paljon joidenkin saarelaisten asenteista, että on vaikeaa löytää ymmärtämystä. Samalla olen ristiriitaisessa tilanteessa: olen ulkopuolinen ja väliaikainen, eivätkä lapset ole minun mutta toisaalta olen lasten opettaja ja myös perheenjäsen. Ei liene mitään helppoa ratkaisua, mutta olen koittanut keskittyä lapsiin, jutella heidän kanssaan ja yrittää muuttaa ainakin heidän käytöstään vähemmän väkivaltaiseksi. Koululaiset myös osallistuivat kansallisen naisjärjestön WUTMI:n kilpailuun, jossa piti kirjoittaa runo tai piirtää kuva rakastavasta, terveestä perheestä. Kaksi oppilaistani voitti, ja he saivat palkintonsa viime viikolla Education Week:n (koulutusviikon)päätösjuhlassa. Rehtori ja yksi toinen opettaja pitivät puheen aiheesta ja kaikki vanhemmat olivat paikalla, joten ainakin tällä pienellä tavalla joku viesti on mennyt eteenpäin.
Eilen pidin ensimmäisen opetuskerran 6-8 luokkalaisille tytöille murrosiästä ja lisääntymisterveydestä. Sain Majurolta yhdeltä nuorisojärjestöltä opetusmateriaaleja ja pyysin rehtorilta luvan. Tyttöjen piti myös tuoda lupalappu äideiltään. Nyt kokoonnumme kolmena lauantaina. Tavoite on, että kasiluokkalaiset tytöt pystyvät tekemään fiksuja valintoja, kun he lähtevät eri atolleille lukioon ensi vuonna. Raskaus on yleinen syy lukion keskeyttämiseen. Tällä saarella on vaikea saada tietoa mistään, ja riskikäyttäytyminen on yleistä, jopa ala-astelaisten keskuudessa. Marshallsaarilla AIDS/HIV on pysynyt toistaiseksi hallittavissa mutta monet muut taudit ovat laajalle levinneitä ja pelkona on, että AIDS/HIV puhkeaa vielä epidemiana. Toivottavasti tytöt saavat jotain vastauksia minulta ja ainakin tietävät, mistä saada lisää tietoa ja tulea. Pyrkimykseni ei ole pelotella heitä, vaan tarjota välineitä vastuullisten valintojen tekemiseen.
Tämä kirjoitus on ehkä synkähkö, mutta kyllä viihdyn täällä edelleen – vuoteen tietysti mahtuu hyviä ja huonoja hetkiä, kokemuksia ja päiviä. Nyt 6-7 luokkalaiset pojat istuvat huoneessani pitämässä sadetta ja lukemassa lehtiä (lehdet ovat loputon ilonaihe), pikkuveljeni lauleskelee jotain ja elämä tuntuu aika leppoisalta. Täytyy ottaa päivä kerrallaan ja nauttia kaikesta nautittavasta! Parin kuukauden päästä en ole enää täällä, ja silloin elämäni on toivottavasti kiitettävän tonnikalatonta, joten turha murehtia sitä nyt… Isompiakin ongelmia voisi olla, kuten Japanissa maanjäristyksen ja tsunamin jäljiltä. Pelottavaa, miten ydinvoimalat ovat kuitenkin niin haavoittuvaisia. Aiemmin, syksyllä, luin Suomesta saamani tieteisromaanin ”Sarasvatin hiekkaa”, jossa varoitettiin tsunamin vaikutuksista ydinvoimaloihin. Romaani taitaa olla pelottavan lähellä tosielämää. Toivottavasti he saavat ongelmat hallintaan ja ihmiset evakuoidaan tarpeeksi laajalti. Kuulin radiosta, että Chilessä asti oli tsunamivaroitus maanjäristyksen takia, ja mietin, että mitenköhän täällä, mutta ilmeisesti järistyt ei onneksi vaikuttanut tähän kolkkaan valtamerta.
Nyt kuuluivat iltapäiväkirkon kellot, joten aika laittaa kirkkomekko ylle, kolehtiraha taskuun, kaulakoru kaulaan ja Raamattu kainaloon ja tallustella kolmen minuutin matka kirkolle. Teille toivotan hyvää kevättä! Kirjoitelkaa kun kerkeätte.
-Laura
Summary in English
There’s not too much new to report from here this time – just life as usual. This semester I’ve started to better understand the previous volunteers who have said that life here is like a rollercoaster. Some days I count down the days to departure, and other days I dread leaving. Lately I’ve been missing modern conveniences like grocery stores and the Internet. Canned tuna and rice is starting to get old, although I know I shouldn’t complain – it could be worse, and most people in the world live their whole lives with a very limited diet. Still, I was very happy today when some neighbours brought lobster and fresh fish to eat; such a lovely break from the ubiquitous tuna…
A much more serious problem has been witnessing the depth and extent to which violence is used in families on the island. My own beliefs about violence are so different from some of the islanders’ that I find it difficult to find understanding within me. I am also in an awkward position being both an outsider but also a teacher and family member. Fortunately, there is also a movement to stop the violence coordinated by a non-governmental organization called Women United Together in the Marshall Islands or WUTMI. My classes participated in WUTMI’s art and poetry contest which had the theme of “loving families”. Two of my students won, and last week during Education Week they were given their awards. All the parents were present and the principal and one other teacher held speeches about healthy, loving families. I’ve also discussed the topic at length with my students. So hopefully at least some attitudes and behaviours have been changed.
Another project at school is reproductive health education, which I started yesterday with the girls in classes 6 and 8. When I was in Majuro, I visited another organization called Youth to Youth in health and they provided teaching materials. I then asked the principal for permission to teach it, and the girls also brought permission slips from their mothers. Yesterday was the first of three meetings to be held over the next few Saturdays, and it went well. I hope that I’ll be able to give the girls some information that they may not have been able to access otherwise which could help them make smart choices both here in Tobal and when they head out to high school.
That’s all from me, I hope that everyone is experiencing a lovely spring! Do write if you can,
Laura
Thursday, April 7, 2011
Tuesday, March 22, 2011
Happy Valentine's Day!
14.2.2011
We don't celebrate it here on Tobal, but I thought I would still wish all my friends a very lovely Valentine's Day.
I have been back here for just over 3 weeks now. Majuro was fun and it was good to get a change of scenery, be in the company of friends, live independently and eat all sorts of treats (like mashed potatoes... they never tasted so good!). I ended up stuck there for a bit longer because a cargo ship (the same as the one I came out in August) sunk on New Year's Eve - the same day we were on a boat on our way to Majuro. So, now we're supposed to avoid open-ocean travel and so I had to wait for the plane. The plane, when it finally went, was so much more comfortable than a ship! The plane had a total of 7 passengers, 13 being the maximum. The flight took about an hour including a stop in Tarawa, Maloelap. The islands looked beautiful and tiny from above. It was strange to be back, although of course nothing had changed.
I cam back on Saturday, and on Monday I went back to teaching. It was a bit of a shock at first, I forgot how exhausting teaching can be! It soon got better though as we got back into the swing of thins. Also, I separated my second and third graders, which has been amazing. It does mean that they get less English teaching per week, but they also get more individual attention and hopefully learn more, as I can spend more time actually teaching and less time doing crowd-control. I'm sure that a trained teacher with more experience could have managed them, but I reached the limits om my capacity.
At the moment, Tobal is running low on rice, flour and sugar, which form the basis of most people's nutrition. Nobody's starving, and in some ways it's great that people are eating more local food, but everybody's eagerly awaiting the shipping boat. Now there's only 3 government ships left for all the atolls thought, so it may still be a while. The other ships and the plane are too expensive for cargo.
The food shortage hasn't meant that here's any shortage of things to do. I've been enjoying swimming in the lagoon (in downtown Majuro the water is too dirty to swim in) and on Saturday I went to the Nam to swim with some kids. The Nam is where the ocean and lagoon meet at the north end of the island, and it is truly a heavenly place. I got some wonderful pictures; I'll put them up in the summer when I'm back home. I lost all of my pictures from July to November - I had sent my memory card home to be emptied and the envelope arrived torn, memory card gone. I was so upset, but not I've been taking more pictures to try to make up for the loss. It makes me glad that I've been writing, in my diary, this blog and letters to people, so it feels like I didn'nt lose everything. I guess in the end, it's the memories that you keep that more important than pictures, but I know I'll look after my cambera and memory card better from now on...
I've also tried some new things since I've been back. Last week I learned how to make a mat from palm fronds - always a good skill to have, and people found it rather entertaining. Also, I painted a picture, which was a lof of fun, and the kids have also been painting on Wednesdays after school, which they love. Apart from those, it's pretty much the same as before: reading books, writing letters, going for walks, chatting to people, going to schurch, sleeping, eating. Not a bad life!
We don't celebrate it here on Tobal, but I thought I would still wish all my friends a very lovely Valentine's Day.
I have been back here for just over 3 weeks now. Majuro was fun and it was good to get a change of scenery, be in the company of friends, live independently and eat all sorts of treats (like mashed potatoes... they never tasted so good!). I ended up stuck there for a bit longer because a cargo ship (the same as the one I came out in August) sunk on New Year's Eve - the same day we were on a boat on our way to Majuro. So, now we're supposed to avoid open-ocean travel and so I had to wait for the plane. The plane, when it finally went, was so much more comfortable than a ship! The plane had a total of 7 passengers, 13 being the maximum. The flight took about an hour including a stop in Tarawa, Maloelap. The islands looked beautiful and tiny from above. It was strange to be back, although of course nothing had changed.
I cam back on Saturday, and on Monday I went back to teaching. It was a bit of a shock at first, I forgot how exhausting teaching can be! It soon got better though as we got back into the swing of thins. Also, I separated my second and third graders, which has been amazing. It does mean that they get less English teaching per week, but they also get more individual attention and hopefully learn more, as I can spend more time actually teaching and less time doing crowd-control. I'm sure that a trained teacher with more experience could have managed them, but I reached the limits om my capacity.
At the moment, Tobal is running low on rice, flour and sugar, which form the basis of most people's nutrition. Nobody's starving, and in some ways it's great that people are eating more local food, but everybody's eagerly awaiting the shipping boat. Now there's only 3 government ships left for all the atolls thought, so it may still be a while. The other ships and the plane are too expensive for cargo.
The food shortage hasn't meant that here's any shortage of things to do. I've been enjoying swimming in the lagoon (in downtown Majuro the water is too dirty to swim in) and on Saturday I went to the Nam to swim with some kids. The Nam is where the ocean and lagoon meet at the north end of the island, and it is truly a heavenly place. I got some wonderful pictures; I'll put them up in the summer when I'm back home. I lost all of my pictures from July to November - I had sent my memory card home to be emptied and the envelope arrived torn, memory card gone. I was so upset, but not I've been taking more pictures to try to make up for the loss. It makes me glad that I've been writing, in my diary, this blog and letters to people, so it feels like I didn'nt lose everything. I guess in the end, it's the memories that you keep that more important than pictures, but I know I'll look after my cambera and memory card better from now on...
I've also tried some new things since I've been back. Last week I learned how to make a mat from palm fronds - always a good skill to have, and people found it rather entertaining. Also, I painted a picture, which was a lof of fun, and the kids have also been painting on Wednesdays after school, which they love. Apart from those, it's pretty much the same as before: reading books, writing letters, going for walks, chatting to people, going to schurch, sleeping, eating. Not a bad life!
Loma Majurolla
Hei taas!
Kirjoittaminen on ollut jo pitkään mielessä, mutta niin se on vaan jäänyt. Kumma miten täälläkin riittää joka hetkelle jotain tekemistä!
Olen nyt ollut takaisin täällä Tobalilla melkein kolme viikkoa. Lähtö Majuroon joulun jälkeen viivästyi, kun laivoja ei tullutkaan "suunnitellusti". Lopulta saimme yhteen laivaan yhteyden, joka oli naapuriatollilla ja se poimi minut ja naapurisaaren vapaaehtoisen meidän atollin reunalta kyytiin - se ei ehtinyt käyttää aikaa laguuniin tuloon. Tämä tapahtui uudenvuodenatton aamuna pitkällisten radiokeskustelujen jälkeen.
Saavuimme Majuroon uudenvuodenaattoiltana, sopivasti meidän WorldTeach -vapaaehtoisten koulutuksen päätyttyä. Halusimme kuitenkin mennä tapaamaan ystäviä, ostamaan tarvikkeita ja saamaan lämpimät suihkut. Samaisena päivänä samoilla vesillä Maloelap- ja Aur-atollien vesillä upposi toinen laiva, valtion laivayhtiön iso rahtilaiva Lejelt Ae, jolla itse tulin silloin elokuussa. Siinä oli onneksi vain parikymmentä henkeä kyydissä, jotka kaikki pelastuivat. Järkytys oli silti melkoinen meillekin. No, tämän onnettomuuden jälkeen meidän tulee välttää avomerellä matkustamista, joten olimme Majurossa siihen asti, kun lentokone tuli takaisin. Kerran olimme jo kentällä, mutta lento peruuntuikin. Ei se ole niin päivän (tai viikon, tai kuukauden) päälle.
Majurossa (vai Majurolla - kumpi se nyt on? Koetin muistaa sääntöä ja mieleen tuli, että isot saaret ovat -ssa ja pienet saaret -lla, mutta en ole varma, meneekö se niin. Islannissa, Nauvossa, mutta Paraisilla - mutta vaikuttaako siihen taas monikko. Tobalilla tuntuu luontevammalta, mutta Majurosta en tiedä. Täällä ei ole pahemmin suomen kielen asiantuntijoita eikä ole nettiäkään avuksi, joten jos joku kielipoliisi tätä lukee, hän minua ohjeistakoon!) oli kivaa. Hauska jutella muiden vapaaehtoisten kanssa ja tietenkin soittaa kotiin. Itsenäisyys maistui vaihteeksi - oli ihana tehdä mitä huvittaa ilman huolta siitä, että rikkoo jotenkin normeja tai että koko saari juoruaa huomenna. Tämä tietysti tiettyjen rajojen sisällä - ei Majurossakaan voi kulkea sortseissa tai kävellä yöllä, ainakaan yksin. Mutta silti. Söimme mitä huvitti ja jätskiä kului ainakin ihan kiitettävästi. Kahden viikon jälkeen olin kuitenkin valmis palaamaan, ja kun lentoa ei sitten ollutkaan, kolmen viikon jälkeen olin erittäin onnellinen noustessani Air Marshall Islandsin kyytiin!
Lento oli lyhyt, yhteensä noin tunnin (lensimme ensin Maloelap-atollin Tarana-saarella ja sitten takaisin etelään Tobalille). Huomattavasti mukavampaa kuin laivalla! Koneessa oli minun ja kahden muun vapaaehtoisen lisäksi neljä muuta matkustajaa. Maksimi olisi ollut kolmetoista. Koneesta näkyi hienosti alla olevat saaret. Käsitin taas vähän paremmin, kuinka pienellä maapläntillä olenkaan. Otin kuvia, niitä voi katsella sitten kesällä. En uskalla lähettää muistikortteja enää postissa. Lähetin nimittäin yhden joulukuussa, jossa oli lähes kaikki kesän ja syksyn kuvat, ja kirjekuori saapui Suomeen revittynä ja muistikortti oli kadonnut. Kyllä harmitti - minullahan ei ole täällä tietokonetta, niin kuvia ei ollut missään muualla kuin siinä kortilla. No, onneksi niin kävi nyt eikä vuoden lopussa. Nyt räpsin sitten vaan lisää. Yhden toisen vapaaehtoisen kuvat katosivat hänen kamerastaan. Hän rupesi selaamaan kuviaan, mutta ne olivat kaikki hävinneet. Kaikenlaista voi sattua. Ehkä filmikamera olisi luotettavampi, mutta voihan se kamerakin kadota...
12.2.2011
Täällä Tobalilla elämä on palautunut rauhalliseksi joulun rientojen jälkeen. Tällä hetkellä tosin saarella on vähänlaisesti riisiä, sokeria ja jauhoja, jotka muodostavat suuren osan ihmisten päivittäisestä ravinnosta. Valtion laivoja ei ole tullut pitkään aikaan ja lentokoneella ja muilla laivoilla ruoan rahtaaminen on liian kallista. Leipäpuunhedelmän ja pandanuksen sesonki on ohi, joskin jotkut perheet ovat säilöneet leipäpuunhedelmää mädätettynä. Ei täällä kukaan näänny nälkään - kalaa saa merestä, rapuja metsästä ja kookoksia puista, mutta ihmiset odottavat jo kovasti laivaa. Nyt valtiolla on vain kolme laivaa jäljellä, niin ei ole varmaa, koska yksi niistä tulee tänne. Olen jakanut perheeni kanssa niitä ruokia, joita minulla täällä on. Yhtenä iltana syötiin Kauhajoelta saapunutta Knorrin sipuleikeittoa ja perhe tykkäsi!
Kuulemma maanantaista alkaen meillä on vain puolikkaita koulupäiviä, kun lapset ja muut opet tarvitaan avuksi ruoanhankintaan ja toisaalta lapset eivät nälkäisinä jaksa keskittyä. Ymmärrettävää, mutta harmillista - olimme juuri päässeet takaisin vauhtiin oppilaiden kanssa. Jaoin 2- ja 3-luokkalaiset eri ryhmiin, niin että opetan kakkosia tiistaisin ja torstaisin ja kolmosia muina päivinä. Se tarkoittaa, että heillä on vähemmän englanninopetusta, mutta toivon, että se korvautuu paremmalla opetuksella. Oli niin vaikeaa opettaa ryhmää, jossa toiset eivät osaa lukea ja toiset rynnivät eteenpäin, ja jossa opppilaiden käytös ei ollut mitenkään ihanteellista... Kokeneempi ja koulutetumpi opettaja varmaan osaisi, mutta itselläni ei kapasiteetti riittänyt. Muiden luokkien kanssa olemme kerranneet "syksyllä" opittua ja nyt alamme taas edistyä.
Koulun ohella olen nauttinut siitä, että laguunissa voi uida (Majuron keskustassa vesi on liian likaista). Viime viikonloppuna olimme Aurilla käymässä, ja sunnuntaina maalasin. Oli hauska maalata ja yllättävän hyvin se sujui. Olemme myös maalanneet lasten kanssa keskiviikkoisin koulun jälkeen, toin heille Majurosta vesivärejä. Itse malasin guassiväreillä, jotka rakas ystäväni oli minulle lähettänyt. Muita aktiviteetteja: yhtenä iltana opettelin palmumaton tekoa. Olin kävelyllä ja huomasin, että eräs vanha nainen teki mattoa, ja menin katselemaan. Kysyin sitten, voisiko hän opettaa minua, ja kävihän se. Aina sitä oppii jotain uutta! Sitten eräänä iltana minä puolestani opetin siskoani tekemään korvapuusteja suomalaisittain - lähinnä siis rullaamaan niitä suomalaisittain, taikina oli marshallilaisittain veteen leivottu.
Tänään on lauantai ja aamupäivällä siivosin huoneen (laitoin patjan ja pandanus -hedelmämatot ulos aurinkoon ja lakaisin muurahaiset, hiekan ym. ulos) ja pesin pyykkiä. Iltapäivällä menin joidenkin oppilaiden ja sisarusteni kanssa uimaan saareen päätyyn Nam-alueelle, jossa meri ja laguuni yhtyvät. Oli aurinkoinen ja kuuma päivä ja uitiin pitkään. Otin paljon kuvia, lapset tykkäävät nähdä itsensä kameran ruudussa. Nyt istun riippumatossa ja kirjoitan tätä. Äsken luin loppuun teoksen Sanoi Minna Canth, jossa on otteita Canthin teoksista ja kirjestä. Edelleen ajankohtaisia ovat. Muistan lukeneeni jonkin Canthin näytelmistä lukiossa, mutta en ole nähnyt yhtään esitettynä - täytyy koettaa metsästää näytös sitten, kun olen taas Suomessa. Canthin kirjeet olivat tarmoa ja tunteenpaloa täynnä. Omani täältä eivät ole olleenkaan yhtä railakkaita! No. jos kirjeisiin alkaa tulla uutta draamaa, tiedätte mistä olen inspiraationi hakenut...
Kirjoittaminen on ollut jo pitkään mielessä, mutta niin se on vaan jäänyt. Kumma miten täälläkin riittää joka hetkelle jotain tekemistä!
Olen nyt ollut takaisin täällä Tobalilla melkein kolme viikkoa. Lähtö Majuroon joulun jälkeen viivästyi, kun laivoja ei tullutkaan "suunnitellusti". Lopulta saimme yhteen laivaan yhteyden, joka oli naapuriatollilla ja se poimi minut ja naapurisaaren vapaaehtoisen meidän atollin reunalta kyytiin - se ei ehtinyt käyttää aikaa laguuniin tuloon. Tämä tapahtui uudenvuodenatton aamuna pitkällisten radiokeskustelujen jälkeen.
Saavuimme Majuroon uudenvuodenaattoiltana, sopivasti meidän WorldTeach -vapaaehtoisten koulutuksen päätyttyä. Halusimme kuitenkin mennä tapaamaan ystäviä, ostamaan tarvikkeita ja saamaan lämpimät suihkut. Samaisena päivänä samoilla vesillä Maloelap- ja Aur-atollien vesillä upposi toinen laiva, valtion laivayhtiön iso rahtilaiva Lejelt Ae, jolla itse tulin silloin elokuussa. Siinä oli onneksi vain parikymmentä henkeä kyydissä, jotka kaikki pelastuivat. Järkytys oli silti melkoinen meillekin. No, tämän onnettomuuden jälkeen meidän tulee välttää avomerellä matkustamista, joten olimme Majurossa siihen asti, kun lentokone tuli takaisin. Kerran olimme jo kentällä, mutta lento peruuntuikin. Ei se ole niin päivän (tai viikon, tai kuukauden) päälle.
Majurossa (vai Majurolla - kumpi se nyt on? Koetin muistaa sääntöä ja mieleen tuli, että isot saaret ovat -ssa ja pienet saaret -lla, mutta en ole varma, meneekö se niin. Islannissa, Nauvossa, mutta Paraisilla - mutta vaikuttaako siihen taas monikko. Tobalilla tuntuu luontevammalta, mutta Majurosta en tiedä. Täällä ei ole pahemmin suomen kielen asiantuntijoita eikä ole nettiäkään avuksi, joten jos joku kielipoliisi tätä lukee, hän minua ohjeistakoon!) oli kivaa. Hauska jutella muiden vapaaehtoisten kanssa ja tietenkin soittaa kotiin. Itsenäisyys maistui vaihteeksi - oli ihana tehdä mitä huvittaa ilman huolta siitä, että rikkoo jotenkin normeja tai että koko saari juoruaa huomenna. Tämä tietysti tiettyjen rajojen sisällä - ei Majurossakaan voi kulkea sortseissa tai kävellä yöllä, ainakaan yksin. Mutta silti. Söimme mitä huvitti ja jätskiä kului ainakin ihan kiitettävästi. Kahden viikon jälkeen olin kuitenkin valmis palaamaan, ja kun lentoa ei sitten ollutkaan, kolmen viikon jälkeen olin erittäin onnellinen noustessani Air Marshall Islandsin kyytiin!
Lento oli lyhyt, yhteensä noin tunnin (lensimme ensin Maloelap-atollin Tarana-saarella ja sitten takaisin etelään Tobalille). Huomattavasti mukavampaa kuin laivalla! Koneessa oli minun ja kahden muun vapaaehtoisen lisäksi neljä muuta matkustajaa. Maksimi olisi ollut kolmetoista. Koneesta näkyi hienosti alla olevat saaret. Käsitin taas vähän paremmin, kuinka pienellä maapläntillä olenkaan. Otin kuvia, niitä voi katsella sitten kesällä. En uskalla lähettää muistikortteja enää postissa. Lähetin nimittäin yhden joulukuussa, jossa oli lähes kaikki kesän ja syksyn kuvat, ja kirjekuori saapui Suomeen revittynä ja muistikortti oli kadonnut. Kyllä harmitti - minullahan ei ole täällä tietokonetta, niin kuvia ei ollut missään muualla kuin siinä kortilla. No, onneksi niin kävi nyt eikä vuoden lopussa. Nyt räpsin sitten vaan lisää. Yhden toisen vapaaehtoisen kuvat katosivat hänen kamerastaan. Hän rupesi selaamaan kuviaan, mutta ne olivat kaikki hävinneet. Kaikenlaista voi sattua. Ehkä filmikamera olisi luotettavampi, mutta voihan se kamerakin kadota...
12.2.2011
Täällä Tobalilla elämä on palautunut rauhalliseksi joulun rientojen jälkeen. Tällä hetkellä tosin saarella on vähänlaisesti riisiä, sokeria ja jauhoja, jotka muodostavat suuren osan ihmisten päivittäisestä ravinnosta. Valtion laivoja ei ole tullut pitkään aikaan ja lentokoneella ja muilla laivoilla ruoan rahtaaminen on liian kallista. Leipäpuunhedelmän ja pandanuksen sesonki on ohi, joskin jotkut perheet ovat säilöneet leipäpuunhedelmää mädätettynä. Ei täällä kukaan näänny nälkään - kalaa saa merestä, rapuja metsästä ja kookoksia puista, mutta ihmiset odottavat jo kovasti laivaa. Nyt valtiolla on vain kolme laivaa jäljellä, niin ei ole varmaa, koska yksi niistä tulee tänne. Olen jakanut perheeni kanssa niitä ruokia, joita minulla täällä on. Yhtenä iltana syötiin Kauhajoelta saapunutta Knorrin sipuleikeittoa ja perhe tykkäsi!
Kuulemma maanantaista alkaen meillä on vain puolikkaita koulupäiviä, kun lapset ja muut opet tarvitaan avuksi ruoanhankintaan ja toisaalta lapset eivät nälkäisinä jaksa keskittyä. Ymmärrettävää, mutta harmillista - olimme juuri päässeet takaisin vauhtiin oppilaiden kanssa. Jaoin 2- ja 3-luokkalaiset eri ryhmiin, niin että opetan kakkosia tiistaisin ja torstaisin ja kolmosia muina päivinä. Se tarkoittaa, että heillä on vähemmän englanninopetusta, mutta toivon, että se korvautuu paremmalla opetuksella. Oli niin vaikeaa opettaa ryhmää, jossa toiset eivät osaa lukea ja toiset rynnivät eteenpäin, ja jossa opppilaiden käytös ei ollut mitenkään ihanteellista... Kokeneempi ja koulutetumpi opettaja varmaan osaisi, mutta itselläni ei kapasiteetti riittänyt. Muiden luokkien kanssa olemme kerranneet "syksyllä" opittua ja nyt alamme taas edistyä.
Koulun ohella olen nauttinut siitä, että laguunissa voi uida (Majuron keskustassa vesi on liian likaista). Viime viikonloppuna olimme Aurilla käymässä, ja sunnuntaina maalasin. Oli hauska maalata ja yllättävän hyvin se sujui. Olemme myös maalanneet lasten kanssa keskiviikkoisin koulun jälkeen, toin heille Majurosta vesivärejä. Itse malasin guassiväreillä, jotka rakas ystäväni oli minulle lähettänyt. Muita aktiviteetteja: yhtenä iltana opettelin palmumaton tekoa. Olin kävelyllä ja huomasin, että eräs vanha nainen teki mattoa, ja menin katselemaan. Kysyin sitten, voisiko hän opettaa minua, ja kävihän se. Aina sitä oppii jotain uutta! Sitten eräänä iltana minä puolestani opetin siskoani tekemään korvapuusteja suomalaisittain - lähinnä siis rullaamaan niitä suomalaisittain, taikina oli marshallilaisittain veteen leivottu.
Tänään on lauantai ja aamupäivällä siivosin huoneen (laitoin patjan ja pandanus -hedelmämatot ulos aurinkoon ja lakaisin muurahaiset, hiekan ym. ulos) ja pesin pyykkiä. Iltapäivällä menin joidenkin oppilaiden ja sisarusteni kanssa uimaan saareen päätyyn Nam-alueelle, jossa meri ja laguuni yhtyvät. Oli aurinkoinen ja kuuma päivä ja uitiin pitkään. Otin paljon kuvia, lapset tykkäävät nähdä itsensä kameran ruudussa. Nyt istun riippumatossa ja kirjoitan tätä. Äsken luin loppuun teoksen Sanoi Minna Canth, jossa on otteita Canthin teoksista ja kirjestä. Edelleen ajankohtaisia ovat. Muistan lukeneeni jonkin Canthin näytelmistä lukiossa, mutta en ole nähnyt yhtään esitettynä - täytyy koettaa metsästää näytös sitten, kun olen taas Suomessa. Canthin kirjeet olivat tarmoa ja tunteenpaloa täynnä. Omani täältä eivät ole olleenkaan yhtä railakkaita! No. jos kirjeisiin alkaa tulla uutta draamaa, tiedätte mistä olen inspiraationi hakenut...
Monday, December 13, 2010
Linkkeja kuviin - Links to pictures
Kuvien lataaminen on hankalaa (kaikki tietokoneisiin liittyva on taalla hankalaa), mutta yksi purjeveneilija ja maakordinaattorimme ovat laittaneet joitakin kuvia nettiin. Tassa linkit:
Here are some links to pictures from Toval:
http://svkatielee.blogspot.com/2010_10_01_archive.html
Kuvat ovat The World Teach Volunteers -viestin alla.
The pictures are under the post labeled "World Teach Volunteers"
http://worldteachnow.blogspot.com/search?updated-max=2010-10-22T11%3A49%3A00-04%3A00&max-results=8
Kuvat "A dispatch from Remote Outer Islands" -otsikon alla.
The pictures are under the title "A dispatch from Remote Outer Islands"
Here are some links to pictures from Toval:
http://svkatielee.blogspot.com/2010_10_01_archive.html
Kuvat ovat The World Teach Volunteers -viestin alla.
The pictures are under the post labeled "World Teach Volunteers"
http://worldteachnow.blogspot.com/search?updated-max=2010-10-22T11%3A49%3A00-04%3A00&max-results=8
Kuvat "A dispatch from Remote Outer Islands" -otsikon alla.
The pictures are under the title "A dispatch from Remote Outer Islands"
Majurolla - In Majuro
Paasen nyt taas itse paivittamaan blogini, kun olen Majurolla modernin teknologian parissa. Kiitokset siskoille uskollisista paivityksista, ainakin yksi kirjoitus on matkalla viela Suomeen joten se tulee esille sitten jalkijunassa.
Valitettavasti tulin tanne Majuroon aikaisemmin kuin suunnittelin surullisen tapahtuman vuoksi. Yksi vapaaehtoinen meidan ryhmastamme oli matkalla Majuroon kotiatolliltaan Arnolta, ja heidan veneensa ei tullut perille. Taalla alkoi viikon kestanyt suuretsinta, jonka kuluessa vene loytyi vaarinpain kaantyneena ja yksi veneessa olleista neljasta ihmisesta loytyi hukkuneena. Vapaaehtoisen ruumista ei loydetty. Hanen vanhempansa tulevat tanne talla viikolla, joten monet vapaaehtoiset, jotka vain pystyivat veneiden ja lentokoneiden puitteissa tulemaan, tulivat Majuroon muistotilaisuutta varten. Kaikki ovat jarkyttyneita ja surullisia, ja myos vihaisia siita, etta vapaaehtoinen oli ylipaataan laitettu saarelle, jolle ainoa kulkuneuvo on yhden moottorin pienvene, jollaisella ei tulisi lainkaan liikkua avomerella. Nyt surraan kuollutta poikaa ja samalla odotetaan, minkalaisia muutoksia ohjelmaan tulee, jotta vapaaehtoisten turvallisuus todella on etusijalla.
Sellaisia surullisia uutisia siis. Itsellani ei ole hataa, ja Tobal on sen verran kauempana, etta sinne voi kulkea ainoastaan laivalla (ei veneella). Jouluksi toivon paasevani takaisin lentokoneella, mutta saa nahda; lennon pitaisi menna lauantaina, ja perjantai-iltapaivana kello nelja lentoyhtio varmistaa, meneeko kone vai ei. Siihen asti on mukava olla taalla muiden vapaaehtoisten kanssa. Joulun jalkeen tulen myos takaisin tanne, kun meilla on lisakoulutusta. Saattaa olla siis paljon laivalla istumista luvassa, mutta joulu Tobalilla on varmasti sen arvoinen.
Toivotan kaikille rauhallista ja turvallista joulunaikaa,
Rakkaudella,
Laura
I'm able to actually update my blog myself for once, as I'm back in Majuro. There are some posts that are still on their way to Finland so they'll go up later.
I came to Majuro early because of a tragic accident. A fellow volunteer was on his way from his placement on Arno atoll when the boat that he was on went missing. During a week-long search, the boat was found capsized, and one of the other passengers was found drowned. The volunteer's body has not been found. His parents are coming here this week so many volunteers who were able to do so came to Majuro to see them and for a memorial service. Everyone is shocked, sad and also full of questions on how accidents like this can be prevented in the future and how the program overall can be made safer.
Those are my sad news from here. I myself am safe, and Tobal is so much further away that no small boats go there. I am going back there for Christmas and I am hoping to catch a flight, but that remains to be seen. After Christmas I'll be back in Majuro again for our mid-service conference. It's potentially a lot of sitting on boats (when I came on Saturday it took 12 hours), but I believe that Christmas on Tobal will be worth it.
I hope that all of you reading this have a peaceful and safe Christmastime,
With love,
Laura
Valitettavasti tulin tanne Majuroon aikaisemmin kuin suunnittelin surullisen tapahtuman vuoksi. Yksi vapaaehtoinen meidan ryhmastamme oli matkalla Majuroon kotiatolliltaan Arnolta, ja heidan veneensa ei tullut perille. Taalla alkoi viikon kestanyt suuretsinta, jonka kuluessa vene loytyi vaarinpain kaantyneena ja yksi veneessa olleista neljasta ihmisesta loytyi hukkuneena. Vapaaehtoisen ruumista ei loydetty. Hanen vanhempansa tulevat tanne talla viikolla, joten monet vapaaehtoiset, jotka vain pystyivat veneiden ja lentokoneiden puitteissa tulemaan, tulivat Majuroon muistotilaisuutta varten. Kaikki ovat jarkyttyneita ja surullisia, ja myos vihaisia siita, etta vapaaehtoinen oli ylipaataan laitettu saarelle, jolle ainoa kulkuneuvo on yhden moottorin pienvene, jollaisella ei tulisi lainkaan liikkua avomerella. Nyt surraan kuollutta poikaa ja samalla odotetaan, minkalaisia muutoksia ohjelmaan tulee, jotta vapaaehtoisten turvallisuus todella on etusijalla.
Sellaisia surullisia uutisia siis. Itsellani ei ole hataa, ja Tobal on sen verran kauempana, etta sinne voi kulkea ainoastaan laivalla (ei veneella). Jouluksi toivon paasevani takaisin lentokoneella, mutta saa nahda; lennon pitaisi menna lauantaina, ja perjantai-iltapaivana kello nelja lentoyhtio varmistaa, meneeko kone vai ei. Siihen asti on mukava olla taalla muiden vapaaehtoisten kanssa. Joulun jalkeen tulen myos takaisin tanne, kun meilla on lisakoulutusta. Saattaa olla siis paljon laivalla istumista luvassa, mutta joulu Tobalilla on varmasti sen arvoinen.
Toivotan kaikille rauhallista ja turvallista joulunaikaa,
Rakkaudella,
Laura
I'm able to actually update my blog myself for once, as I'm back in Majuro. There are some posts that are still on their way to Finland so they'll go up later.
I came to Majuro early because of a tragic accident. A fellow volunteer was on his way from his placement on Arno atoll when the boat that he was on went missing. During a week-long search, the boat was found capsized, and one of the other passengers was found drowned. The volunteer's body has not been found. His parents are coming here this week so many volunteers who were able to do so came to Majuro to see them and for a memorial service. Everyone is shocked, sad and also full of questions on how accidents like this can be prevented in the future and how the program overall can be made safer.
Those are my sad news from here. I myself am safe, and Tobal is so much further away that no small boats go there. I am going back there for Christmas and I am hoping to catch a flight, but that remains to be seen. After Christmas I'll be back in Majuro again for our mid-service conference. It's potentially a lot of sitting on boats (when I came on Saturday it took 12 hours), but I believe that Christmas on Tobal will be worth it.
I hope that all of you reading this have a peaceful and safe Christmastime,
With love,
Laura
Wednesday, October 27, 2010
Flunssakausi iskee taallakin - The flu season strikes everywhere in the world
1.10.2010
Lokakuu! Täälläkin on ollut syksyinen sää, sateista ja "kylmää" (ehkä n. 26 astetta). Nyt koko saari on flunssaepidemian kourissa. Olen lähettänyt kuumeisia lapsia kotiin ja antibioottikuuri on minullakin (mahdollisesti angiina).
Opettaminen sujuu joinakin päivinä paremmin, joinakin huonommin. Lapset ovat kuitenkin niin innoissaan, että huonompinakin päivinä on mahdotonta olla huonolla tuulella. Vaikeuksia syntyy, kun jotkut ymmärtävät ja osaavat kaiken nopeasti ja toiset hädin tuskin lukevat. Toivottavasti kukaan ei turhaudu täysin! Uutuudenviehätys on onneksi kova, nytkin kirjoitan tätä huoneessani ja neljä lasta lukevat (oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti) lehtiäni. Koulun jälkeen lapset saavat tähtitarran, jos he jäävät lukemaan kirjoja tai tekemään tehtäviä. Joka päivä siellä on ainakin viisi oppilasta.
Ensimmäisten asioiden listaan on tullut muutama lisäys:
13) joutunut kanan hyökkäyksen kohteeksi (menin liian lähelle, kun kysyin, mitä "tipu" on marshalliksi)
14) syönyt sian päätä (ihan ok, paitsi viikset ällötti)
15)kääntänyt filippiiniläisen saippuasarjan englanninkielisiä tekstejä marshalliksi
16) käyttänyt Raamattua apuvälineenä hätistäessäni torakkaa tyynyltäni
17) kuullut kyllästymiseen asti kiribatilaista pop-musiikkia
18) nähnyt kookoksia käytettävän kelluntavälineinä (kokeilin itsekin ja ne toimivat!)
19) nähnyt unta, jossa puhutaan marshallia.
October has come to Tobal and the weather has been quite autumnal: really rainy and "cool" (maybe 25-26degrees Celsius). The rains have brought a flu epidemic - lots or people are sick and I'm on antibiotics as well. Hopefully that will pass soon.
Teaching has been going better on some days and worse on others. There's bound to be difficulties when some students get everything right away and others can barely read or write. I hope that nobody gets totally frustrated. The kids are so excited to be in school though and they're so attracted by novelty that it is impossible to be in a bad mood even on days when I'm not sure if they're learning anything. The students even stay after school voluntarily: they get a star sticker every time they stay to read books or do activities from the after-school bow. There's always at least five kids.
There's been a few additions to my list of "firsts":
13) been attacked by a chicken (I went too close when asking what "chick" is in Marshallese)
14) eaten pig's head. It was ok, except for the part with whiskers
15) translated the English subtitles of a Philippine telenovela in Marshallese
16) used the Bible to remove a cockroach from my pillow
17) listened to Kiribas pop-music to the point where I'm sick of it
18) seen coconuts being used a flotation devices (I tried it, they really do work!)
So life has continued to be interesting out here. The next week will be packed as well with an upcoming visit by the WorldTeach Assistant Field Director; a visit by the residents of Aur, Aur; and another yacht on its way here. Tobal seems to be the place to see and & be seen at nowadays.
Again, I love to hear from all of you, keep writing letters,
Lots of Love,
Laura
Lokakuu! Täälläkin on ollut syksyinen sää, sateista ja "kylmää" (ehkä n. 26 astetta). Nyt koko saari on flunssaepidemian kourissa. Olen lähettänyt kuumeisia lapsia kotiin ja antibioottikuuri on minullakin (mahdollisesti angiina).
Opettaminen sujuu joinakin päivinä paremmin, joinakin huonommin. Lapset ovat kuitenkin niin innoissaan, että huonompinakin päivinä on mahdotonta olla huonolla tuulella. Vaikeuksia syntyy, kun jotkut ymmärtävät ja osaavat kaiken nopeasti ja toiset hädin tuskin lukevat. Toivottavasti kukaan ei turhaudu täysin! Uutuudenviehätys on onneksi kova, nytkin kirjoitan tätä huoneessani ja neljä lasta lukevat (oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti) lehtiäni. Koulun jälkeen lapset saavat tähtitarran, jos he jäävät lukemaan kirjoja tai tekemään tehtäviä. Joka päivä siellä on ainakin viisi oppilasta.
Ensimmäisten asioiden listaan on tullut muutama lisäys:
13) joutunut kanan hyökkäyksen kohteeksi (menin liian lähelle, kun kysyin, mitä "tipu" on marshalliksi)
14) syönyt sian päätä (ihan ok, paitsi viikset ällötti)
15)kääntänyt filippiiniläisen saippuasarjan englanninkielisiä tekstejä marshalliksi
16) käyttänyt Raamattua apuvälineenä hätistäessäni torakkaa tyynyltäni
17) kuullut kyllästymiseen asti kiribatilaista pop-musiikkia
18) nähnyt kookoksia käytettävän kelluntavälineinä (kokeilin itsekin ja ne toimivat!)
19) nähnyt unta, jossa puhutaan marshallia.
Elämä on siis jatkunut mielenkiintoisena. Nyt on luvassa sosiaalisesti kiireinen viikko, sillä huomenna Aur, Aurin asukkaat tulevat vierailulle (mukana on myös toinen vapaaehtoinen), ja lisäksi huomenna mahdollisesti saapuvassa lentokoneessa tulee toinen WorldTeachin maakoordinaattoreista. Hänen on pitänyt tulla vierailulle jo muutaman viikon ajan, mutta tänne ei ole tullut vähään aikaan laivoja eikä lentokoneita. Ehkä siis huomenna. Kolmas vierailu on lähipäivinä saapuva purjevene. Melkoinen hälinä siis täällä!
Niin kuin aina, kuulen mielelläni myös muun maailman hälinästä, joten toivottavasti voin odottaa lisää kirjeitä. Ollaan yhteydessä,
Rakkaudella, Laura
October has come to Tobal and the weather has been quite autumnal: really rainy and "cool" (maybe 25-26degrees Celsius). The rains have brought a flu epidemic - lots or people are sick and I'm on antibiotics as well. Hopefully that will pass soon.
Teaching has been going better on some days and worse on others. There's bound to be difficulties when some students get everything right away and others can barely read or write. I hope that nobody gets totally frustrated. The kids are so excited to be in school though and they're so attracted by novelty that it is impossible to be in a bad mood even on days when I'm not sure if they're learning anything. The students even stay after school voluntarily: they get a star sticker every time they stay to read books or do activities from the after-school bow. There's always at least five kids.
There's been a few additions to my list of "firsts":
13) been attacked by a chicken (I went too close when asking what "chick" is in Marshallese)
14) eaten pig's head. It was ok, except for the part with whiskers
15) translated the English subtitles of a Philippine telenovela in Marshallese
16) used the Bible to remove a cockroach from my pillow
17) listened to Kiribas pop-music to the point where I'm sick of it
18) seen coconuts being used a flotation devices (I tried it, they really do work!)
So life has continued to be interesting out here. The next week will be packed as well with an upcoming visit by the WorldTeach Assistant Field Director; a visit by the residents of Aur, Aur; and another yacht on its way here. Tobal seems to be the place to see and & be seen at nowadays.
Again, I love to hear from all of you, keep writing letters,
Lots of Love,
Laura
Friday, October 22, 2010
Kotoutuminen - Settling in
13.9.2010
Hello!
Let's start by saying that life is still extremely good here in Tobal. Teaching has started and so far it's been fun, challenging and exhausting. There's hardly any time to rest between classes so by the end of the day I'm pretty beat... though a quick dip in the lagoon revives me pretty well. One of the biggest challenges is that here so many students at different levels in the same group. Also, teaching requires extreme patience, which can be hard to remember, when it's hot, the mosquitoes are incessant, and you just don't know if someone understands a signle word you're saying. Mostly though it's been really enjoyable, the kids are very eager to learn and love hanging around in the classroom, even after schools out (well, not all, but some).
Otherwise life is getting more and more settled. My host family is absolutely wonderful and I'm getting closer to them every day. I've been meeting more adults, too, which is lovely, the women on the island are great and they love to laugh. I had a welcoming celebration which the PTA organized. It was touching, everyone came over to my family's house and sang and brought gifts - I received about 25 baskets of food, including a whole cooked chicken! (By the way, I also had pig's head the other day... it was ok, but I had to skip the bit that still had whiskers on it).
15/9
Hei taas!
Nyt olen ollut yli kuukauden täällä Tobalilla ja kaikki sujuu hyvin. Olen nyt opettanut puolitoista viikkoa eli en kovin paljoa. Opettaminen on hauskaa, mutta rankkaa - päivän aikana ei paljoa ehdi levähtää. Lapset ovat innokkaita oppimaan, mutta ryhmissä on kovin eritasoisia oppilaita. Jotkut ryhmät ovat rauhallisempia, toisissa on enemmän tarvetta pitää kuria. Lapsilla on myös vain yksi välitunti ruokatunnin lisäksi, joten energiaa riittää. Pitää vain muistaa olla johdonmukainen ja kärsivällinen - se ei vain ole niin helppoa! Ylipäätään on kuitenkin mukava opettaa oppilaita, jotka ovat koulussa niin mielellään.
Muuten elämä täällä tuntuu asettuvan uomiinsa. Isäntäperheeni on hauska ja pitää minusta hyvää huolta. Tulen heidän kanssaan läheisemmäksi koko ajan. Olen myös tavannut enemmän aikuisia, lähinnä saaren naisia, jotka ovat ystävällisiä ja jaksavat opettaa minulle marshallinkieltä (joka muuten sujuu jo paremmin). Vanhempainyhdistys järjesti minulle tervetulojulan, joka oli koskettava. Kaikki tulivat isäntäperheen talolle ja lauloivat tervetulolaulun, jonka jälkeen minulle tuotiin kukkaseppe, noin 25 korillista ruokaa ja kokonainen kana! Vanhempainyhdistyksen hallituksen jäsenet pitivät puheita, ja minäkin pidin marshallinkielisen kiitospuheen. Koko tilaisuus oli kyllä aika ikimuistoinen.
Viikonloppuna täällä oli kaksi amerikkalaista purjevenettä käymässä. Uitiin lasten kanssa vierailulle, mikä oli hauskaa. Kaikilla lapsilla oli kuivunut kookos mukana kelluntavälineenä - kookoksilla on tosiaan paljon eri käyttötarkoituksia! Oli kiva puhua tavallista englantia välillä, eikä opettajan hidasta selkokieltä.
16/9/2010
So, it's coming close to airplane time again, so I'll wrap this up. I really hope to hear from many of you soon, and I will do my best to send letters out of here too. Take care, lots of love,
Laura
Eli lentokoneen pitäisi tulla seuraavan parin päivän aikana, joten lopetan tämän tähän. Toivottavasti Suomesta saapuu kirjeitä lentokoneen mukana, on ihana saada kuulla ihmisistä!
Rakkaudella,
Laura
Hello!
Let's start by saying that life is still extremely good here in Tobal. Teaching has started and so far it's been fun, challenging and exhausting. There's hardly any time to rest between classes so by the end of the day I'm pretty beat... though a quick dip in the lagoon revives me pretty well. One of the biggest challenges is that here so many students at different levels in the same group. Also, teaching requires extreme patience, which can be hard to remember, when it's hot, the mosquitoes are incessant, and you just don't know if someone understands a signle word you're saying. Mostly though it's been really enjoyable, the kids are very eager to learn and love hanging around in the classroom, even after schools out (well, not all, but some).
Otherwise life is getting more and more settled. My host family is absolutely wonderful and I'm getting closer to them every day. I've been meeting more adults, too, which is lovely, the women on the island are great and they love to laugh. I had a welcoming celebration which the PTA organized. It was touching, everyone came over to my family's house and sang and brought gifts - I received about 25 baskets of food, including a whole cooked chicken! (By the way, I also had pig's head the other day... it was ok, but I had to skip the bit that still had whiskers on it).
15/9
Hei taas!
Nyt olen ollut yli kuukauden täällä Tobalilla ja kaikki sujuu hyvin. Olen nyt opettanut puolitoista viikkoa eli en kovin paljoa. Opettaminen on hauskaa, mutta rankkaa - päivän aikana ei paljoa ehdi levähtää. Lapset ovat innokkaita oppimaan, mutta ryhmissä on kovin eritasoisia oppilaita. Jotkut ryhmät ovat rauhallisempia, toisissa on enemmän tarvetta pitää kuria. Lapsilla on myös vain yksi välitunti ruokatunnin lisäksi, joten energiaa riittää. Pitää vain muistaa olla johdonmukainen ja kärsivällinen - se ei vain ole niin helppoa! Ylipäätään on kuitenkin mukava opettaa oppilaita, jotka ovat koulussa niin mielellään.
Muuten elämä täällä tuntuu asettuvan uomiinsa. Isäntäperheeni on hauska ja pitää minusta hyvää huolta. Tulen heidän kanssaan läheisemmäksi koko ajan. Olen myös tavannut enemmän aikuisia, lähinnä saaren naisia, jotka ovat ystävällisiä ja jaksavat opettaa minulle marshallinkieltä (joka muuten sujuu jo paremmin). Vanhempainyhdistys järjesti minulle tervetulojulan, joka oli koskettava. Kaikki tulivat isäntäperheen talolle ja lauloivat tervetulolaulun, jonka jälkeen minulle tuotiin kukkaseppe, noin 25 korillista ruokaa ja kokonainen kana! Vanhempainyhdistyksen hallituksen jäsenet pitivät puheita, ja minäkin pidin marshallinkielisen kiitospuheen. Koko tilaisuus oli kyllä aika ikimuistoinen.
Viikonloppuna täällä oli kaksi amerikkalaista purjevenettä käymässä. Uitiin lasten kanssa vierailulle, mikä oli hauskaa. Kaikilla lapsilla oli kuivunut kookos mukana kelluntavälineenä - kookoksilla on tosiaan paljon eri käyttötarkoituksia! Oli kiva puhua tavallista englantia välillä, eikä opettajan hidasta selkokieltä.
16/9/2010
So, it's coming close to airplane time again, so I'll wrap this up. I really hope to hear from many of you soon, and I will do my best to send letters out of here too. Take care, lots of love,
Laura
Eli lentokoneen pitäisi tulla seuraavan parin päivän aikana, joten lopetan tämän tähän. Toivottavasti Suomesta saapuu kirjeitä lentokoneen mukana, on ihana saada kuulla ihmisistä!
Rakkaudella,
Laura
Subscribe to:
Posts (Atom)